Tänään on ollu taas (no, ei voi sanoa taas, koska NÄIN pahoja päiviä ei oo ollu varmaan k o s k a a n) niin hirveä päivä, että ei voi kuin toivoa, etten olisi noussut sängystä lainkaan. Tai no, pakkohan sieltä sängystä on nousta jo lapsenkin takia.

Ensinnäkin illalla päätin jälleen kerran aloittaa unikoulun. Kaikki meni aivan oikeaoppisesti, ja Ainokin simahti aika nopsaan. Joku kirous tässä 22. päivässä kuitenkin oli heti kun kello löi 00.00. Aino heräsi ja puoli kuolleena raahauduin silittämään ja sanomaan, että kaikki on hyvin vakaana aikomuksena olla ottamatta tyttöä viereemme. Olin varustautunut raahamalla nojatuolin ja viltin Ainon sängyn viereen ja lampaanvillaisilla töppösillä, etten kylmissäni kömmi Ainon viereen tai nopesti vaan nappaa tyttöä kainaloon ja painele takaisin peiton alle.

Tämä sujui hyvin ja tyttö nukahti, mutta jossain vaiheessa herään sängyssäni siihen, että pyjamani (kyllä, käytän nykyään pyjamaa, sekä housuja ja pitkähihaista paitaa, koska täällä uudessa asunnossa on k y l m ä!) on niskasta takapuoleen saakka märkä. What? Aino on siis jossain vaiheessa kömpinyt väliin ja pissannut sänkyyn...

Koska en jaksanut ajatella petari kusessa katastrofia sen enempää nappasin tytön ja kuivana säilyneen peiton kainaloon ja vaatteiden vaihdon jälkeen käperryimme Ainon sänkyyn nukkumaan. Note: tähän unikouluun EI kuulu lapsen sänkyyn nukkumaan meno, eikä lapsen päästäminen vanhempien väliin nukkumaan.

Kello 4.04 jälkeen en nukkunut, koska reilun metrin mittaisessa sängyssä alkaa jalat kramppaamaan aika nopeasti (vaikka en itsekään ole kovin paljo metriä pidempi...) Tässä siis lähtökohdat tähän päivään.

Muita päivän kohokohtia:

Ensimmäinen kerhopäivä, kerhossa piti olla 8.30, joten aamulla tytön herätessä rikkinäisen yön jäljiltä kello 7.30 kaikki aamupuuhat tehtiin tappelun ja huudon säestämänä. Eilen tehtyyn tarrataulukkoon ei tullut yhtään tarraa aamutoimien osalta. Lisäksi tyttö huutaa koko aamun miten ei halua lähteä kerhoon, mikä on omiaan syömään tämän äidin epävarmaa fiilistä siitä, onko koko kerhoajatus järkevä... Myyräkuumetta sairastava mies mukaan, jotta saan nakattua hänet sairaalaan, mutta ensin lapsi nopeasti kerhoon. Kerhon oven takana odoteltuamme tovin toteamme, ettei kerholaisia eikä ohjaajia ole paikalla, joten ilmeisesti he ovat lähteneet jonnekin retkeilemään tms, enkä ole saanut ilmoitusta, koska puhelin on taas rikki. Mutta onneksi tuli tapeltua pari tuntia kerhoon menon suhteen, herätettyä väsynyt lapsi jne jne.

Vietiin mies sairaalaan, jonka jälkeen nopea käynti työkkäriin. Jep. Vuoronumero 17 ja menossa oli numero 3. Jono eteni siihen malliin hitaasti, että kun olin saanut lapsen riisuttua päätettiin luovuttaa, koska oli kiire jo hakemaan miestä sairaalasta. Ilman puhelinta tämäkin liike oli extra hankala. Sairaalan kaikki parkkipaikat täynnä ja joku kasikymppinen *unkkari kiilasi ainoalle vapautuneelle paikalle, jota JONOTIN. Saatiin lopulta metsänreunasta (lue: helvetin kaukaa) parkki, jonka jälkeen totesin, että ovet eivät mene enää lukkoon, koska on niin helkkarin kylmä. Sairaalassa selviää, että mies joutuu odottamaan vielä toista tuntia, joten olisimme voineet jäädä työkkäriin, mutta kun ei ollut sitä puhelinta, niin ei voinut kommunikoida...

Sitten kiireellä neuvolaan, josta onnistuin myöhästymään muutaman minuutin ja puolen tunnin odottelun jälkeen toinen th tuli kertomaan, että mun aika on huomenna.

Näiden lisäksi olen tiputellut ja särkenyt tavaroita lukemattoman paljon. Lidlissä oli hyvin lähellä etten ruvennut karjumaan toiselle kasikymppiselle *unkkarille, joka jostain käsittämättömästä syystä takanani jonossa rupesi työntämään tavaroitaan hihnalle, vaikka oli minun MINUN vuoro!! AAARGH!!

Onneksi nyt on ilta, ja kaiken tämän säätämisen jälkeen voi painua pehkuihin ja pysytellä siellä huomiseen asti ja todeta, että ainoa hyvä puoli tässä päivässä on se, että huomisen on pakko olla parempi.

Oma sänky odottaa -> edelleenkin kusiset lakanat, petari ja patja. TTU.